Tarkastelen tässä esseessä subjektiivisuuden ja objektiivisuuden suhdetta tietoisuuden tutkimuksen kontekstissa. Käytän apuna uutta käsitettä, subjektiivisten objektiivisuuksien kehystä, joka pyrkii yhdistämään nämä kaksi usein vastakkaiseksi nähtyä olemisen kategoriaa. Kehys esittää subjektiivisuuden ja objektiivisuuden toisiinsa kietoutuneina käsitteinä, joka arvioidaan sen perusteella, kuinka laajasti niihin liittyvä kokemus ja tieto on jaettavissa, testattavissa, koettavissa ja ymmärrettävissä muiden tietoisten agenttien kesken.
Esseen tavoitteena on pohtia, miten tämä uusi kehys voi auttaa meitä ymmärtämään paremmin tietoisuuden luonnetta ja sen suhdetta niin kutsuttuun objektiiviseen todellisuuteen. Tarkastelen myös kritiikkiä, jota voidaan esittää subjektiivisten objektiivisuuksien kehystä kohtaan. Lopuksi mietin, voisiko tietoisuuden teoria pohjautua holistisempaan näkemykseen subjektiivisuuden ja objektiivisuuden suhteesta, olla transformatiivinen, jopa kokemuksellinen, ymmärrystä välittävä teoria, ei vain ontologioita erotteleva kuvaus jostain, joka vaikuttaa kaihtavan formaalia käsittelyä ja materiaalisten anturien kosketusta?
Esseeni on jatkoa Taorminan tietoisuuden tieteiden konferenssissa 2023 nousseista kysymyksistä, joita olen käsitellyt kolmessa edellisessä artikkelissani: Onko dualismi realismia? Entä tekoälyn vallankumous?, Taorminan tietoisuuskonferenssi ja Anil Sethin tutkimukset, Markovin dynamiikka ja tietoisuus sekä reilu vuosi sitten kirjoittamassani esseessä Mielen ja materian kitkasta tietoisuuskvantteihin.
Fysikalistinen reduktionismi on tapa ymmärtää maailmaa jakamalla se pienempiin, yksinkertaisempiin, materiaalisiin osiin. Esimerkiksi, biologiassa eliö voidaan jakaa soluihin, solut molekyyleihin, molekyylit atomeihin, ja niin edelleen. Tämä lähestymistapa on ollut tieteellisen ajattelun kulmakivi jo 1600-luvulta lähtien, erityisesti englantilaisen filosofi ja yleisnero Francis Baconin (1561–1626) sekä ranskalaisen filosofi René Descartesin (1596–1650) töiden johdosta. 1700-luvulla fysiikka-sanaa alettiin käyttämään uudistetussa merkityksessään eli kuvaamaan ainetta, energiaa ja niiden välistä vuorovaikutusta.
Luonnontieteet ovat kehittyneet valtavasti näinä vuosisatoina. Ne käyttävät pitkälle edistyneitä instrumentaalisia työkaluja, jotka ovat antaneet uutta tietoa materiasta, orgaanisesta maailmasta ja kosmoksesta. Aineen pilkkominen yhä pienempiin osiin, ja toisaalta näistä redusoiduista osista koostuvien suuria kokonaisuuksia koskevien lakien valjastaminen, on ollut voitokasta tekniikan ja länsimaisen sivistyksen näkökulmasta. Syy-seuraussuhteisiin perustuvat onnistuneet ennusteet suorastaan määrittelevät sen, mitä tarkoitamme, kun sanomme, että ymmärrämme maailmaa ja sen lakeja.
Tieteelle tyypillistä on reduktionismi, ei niinkään synteesi, holistisuus ja tiedon integroiminen, joka tehtävä on jätetty usein humanisteille. Tähän suuntautumiseen liittyy useita ongelmia. Luonnontieteellinen tutkimus olettaa usein juuri fysikalistisen reduktionismin oikeellisuuden, mutta tieteen harjoittajat eivät kovin usein avaa tutkimustensa taustalla olevia filosofisia tai elämänkatsomuksellisia oletuksia. Tiede on siis vain periaatteessa agnostinen ideologioiden suhteen.
Käytännössä tieteelliseen toimintaan liittyy paljon implisiittisiä, rivien väliin sisältyviä taustaolettamuksia, joita ei aina tiedosteta tai kommunikoida selvästi. Moni tutkija kannattaa jotain muuta kuin materialistista maailmankatsomusta, mutta koska sitä ei voida objektiivisuuden nimissä tieteellisissä julkaisuissa mainita, emme tiedä todellista tilannetta. Oletamme, että fysikalistinen reduktionismi on tieteellisen maailmankuvan yksinoikeutettu ideologia. Kuitenkin, tutkija voi kannattaa ”vain” metodologista reduktionismia, joka ei ota varsinaisesti kantaa ontologiaan. Mitäpä jos tutkimusten yhteydessä avoimuuden nimissä julkaistaisiin taloudellisten kytkösten lisäksi myös ideologiset oletukset?
Luonnontieteet tuottavat onnistuneesti informaatiota, jonka avulla kykenemme muokkaamaan materiaa ja keräämään lisää tietoa. Siitä huolimatta luonnontieteet sellaisenaan eivät pysty vastaamaan tärkeisiin kysymyksiin koskien ihmisen ja aineen perimmäistä luonnetta, maailman toimintaa yhtenä kokonaisuutena, tai miten olisi hyvä ja viisasta elää kaiken tämän tiedon ja taidon kanssa. Vaikeudet kulminoituvat muun muassa ilmastonmuutoksen, lajien sukupuuton ja ylikansoituksen ongelmien sekä kvanttigravitaation ja pimeän aineen ja energian mysteerien lisäksi niin sanotussa mielen ja kehon välisessä problematiikassa, jota kutsutaan myös “tietoisuuden vaikeaksi ongelmaksi.”
Joitakin aikoja sitten t-sana oli suorastaan tabu tieteellisessä keskustelussa. Viime vuosikymmeninä tietoisuus on kuitenkin hyväksytty akatemiassa huomattavan keskeisenä haasteena, jota ilmentää muun muassa Joni Kuivalaisen Pro gradu-tutkielma aiheesta Miksi tietoisuus vastustaa fysikaalista reduktiota, Jyväskylän yliopistosta yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitokselta vuodelta 2020. Tietoisuuden kokemuksen monimutkaista prosessia ei ole voitu toistaiseksi redusoida pelkästään neurobiologiaan, vaan ovi on edelleen avoinna muille selitysmalleille, kuten kvanttibiologialle, informaatioteorialle ja jopa panpsykismille.
Mielenfilosofian näkökulmasta fysikalismi ei ole immuuni kritiikille. Fysikaalisuus on tulkinta todellisuudesta, joka on johdettu subjektiivisten kokemusten ja tutkimusten kautta. Fysikalismi ei ole myöskään ainoa tieteenfilosofinen ideologia, joka hyväksyy tieteen empiirisen menetelmän. On olemassa subjektiivisuutta korostavia näkökulmia, jotka saattavat soveltua paremmin maailman selittämiseen kuin ideologiat, jotka vähättelevät subjektiivisuutta.
Eräs keskeisistä ongelmista on, että subjektiivisuus ja objektiivisuus nähdään vastakkaisina toisensa poissulkevina ontologisina kategorioina. Kahtiajako vaikeuttaa keskustelua, koska se ajaa keskustelijat kannattamaan jompaa kumpaa leiriä. Kärjistäminen ja ääripäistäminen ovat tuttua “päivän politiikkaa.” Taistelun tohinassa unohtuu mitä subjektiivisuus ja objektiivisuus itseasiassa tarkoittavat nykyajan mittapuulla ja miten ne suhtautuvat toisiinsa.
Ennen kaikkea meidän täytyy olla varovaisia, ettemme pidä perusteettomasti kiinni samoista taustalla vaikuttaneista satoja vuosia vanhoista käsityksistä tietoisuuden, mielen ja materian tai subjektiivisuuden ja objektiivisuuden suhteen. On tarpeen tarkistaa, josko meidän täytyy päivittää joitakin käsityksiämme ja käsitteitämme näissä aiheissa. Tieteenaloilla, kuten kvanttifysiikassa on jo pitkään keskusteltu, että välttämättä perinteiset ontologiset jaot eivät ole enää riittäviä.
Lausunto - on asioita, joita on olemassa, ja asioita, joita ei ole - viittaa ontologiseen kysymykseen, joka koskee olemassaolon luonnetta ja rajoja.
Ontologia on filosofian haara ja oppi olemassaolosta tai todellisuudesta. Ontologiassa pohditaan perustavanlaatuisia kategorioita, joihin todellisuus voidaan jakaa. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi aineen ja mielen, subjektiivisuuden ja objektiivisuuden, tai ajan ja tilan erottelua.
Mitä tarkoitamme, kun sanomme, että jokin ‘on olemassa’? Yksinkertaisimmillaan olemassaolo voidaan määritellä sellaiseksi tilaksi, jossa jokin asia on osa havaittavissa tai pääteltävissä olevaa todellisuutta, kuten esimerkiksi objektiivista, subjektiivista, metafyysistä tai henkistä realiteettia. Olemassaolon käsite ei ole pelkästään binäärinen, eli se ei rajoitu vain kahteen tilaan: ‘on olemassa‘ tai ‘ei ole olemassa‘. Meidän täytyy jollain tavalla pystyä kertomaan, miten jokin on olemassa tai ei ole. Erilaiset ontologiset kategoriat ilmentävät olemassaoloa eri tavoin.
Toisaalta on olemassa asioita, joita ‘ei ole olemassa’ siinä mielessä, että ne eivät ole havaittavissa tai koettavissa nykyisen tiedon, ymmärryksen tai vaikkapa yksittäisen havaitsijan puitteissa. Tällaisia voivat olla esimerkiksi teoreettiset entiteetit, kuten täydelliset neliöt ja ympyrät matematiikassa, multiversumit ja renormalisaatio kvanttifysiikassa, superstringit säiemalleissa, tai myyttiset ja kuvitteelliset fantasiahahmot ja -maailmat. Vaikka näitä ei voida havaita tai kokea suoraan, ne ovat silti olemassa mielikuvituksessa tai teoreettisessa mielessä. Jos ne selittävät maailmaa, ovat ne olemassa ainakin niille, joille selitys kelpaa.